Katseiden ja sanojen mahti

Siitähän tuli oikein hyvä!” – sanoi valokuvaaja. ”Kammottava!” – rääkäisin minä, kun näin juuri otetun passikuvani. ”Sinähän olet hyvän näköinen!”  - voidaan sanoa henkilölle, jonka tiedetään sairastuneen, mutta hämmästytään, kun hän kävelee kaupungilla vastaan eikä olekaan luurangoksi laihtunut petipotilas. Ai, täällä ei olekaan ketään!” – sanoo luokkaan kurkistava ja opettajaa etsivä aikuinen laitoshuoltajalle, joka on siellä työn touhussa. Tulkinnat ja sanat, olkoonkin hyvää tarkoittavia, saattavat olla kuin ämpärillinen kylmää vettä niskaan.
 

”Väärin nähdyksi” tulemisen kokemus

Minulla oli taannoin tilaisuus kuulla Miina Savolaisen luentoa hänen voimaannuttavan valokuvauksen ideastaan ja toimintamallistaan. Siinä henkilö saa tulla valokuvatuksi sellaisena kuin hän itse haluaa tulla nähdyksi.  Oman kokemukseni mukaan niin kehittämishankkeissa vanhustyön työyhteisöissä kuin monissa yksityiselämän ystävyys- ja sukulaisuussuhteissa ikäihmisten kanssa on osoittautunut, että erityisesti vanhusten kokemusmaailmaan liittyy kokemus näkymättömyydestä, ohitetuksi ja sivuutetuksi tulemisesta tai huomioiduksi ja kuulluksi tulemattomuudesta. Me nuoremmat sukulaiset luulemme tietävämme paremmin, mitä ikäihmisille kuuluu ja, mitä he milloinkin tarvitsevat. Samaa ”väärin nähdyksi” tulemisen kokemusta on muuallakin; päiväkodeissa, kouluissa, harrastusryhmissä ja työyhteisöissä alasta riippumatta.
 

Miten me katsomme toisia ihmisiä?

”Voiko työ olla rakkaudellista ja samalla ammatillista?” -kysyy Miina Savolainen, ja toteaa että ammattilaiset ovat koulutuksessaan oppineet ja työssään tottuneet arvioivaan, reflektiiviseen katseeseen. Mietin, miten me todellakin katsomme toista ihmistä?  On olemassa arvostelevia, moittivia ja paheksuvia katseita, vähätteleviä ja aliarvioivia katseita, ylenkatseita ja onpa nähty murhaavia katseitakin. Onneksi on myös arvostavia, kiinnostuneita, iloisesti yllättyviä, lohduttavia, kunnioittavia ja voimaannuttavia katseita. Kumpia sinä suosit vuorovaikutuksessasi? Tiedätkö, miltä katseesi ympärillä olevista tuntuu?
 

Syttyvätkö silmäsi tai toisten silmät?

Miina Savolaisen luennon koskettavin ja mieleenpainuvin ydin oli: Jokainen ihminen tarvitsee kokemuksen siitä, että toisen silmät syttyvät minun katsomisestani. Työyhteisökehittäjänä oivallan valtavan mahdollisuuden; luomme päivän aikana tuhansia katseita niin läheisiimme kuin asiakkaisiimme ja työtovereihimme. Käsi sydämellä: kuinka monta kertaa huomasit tänään jonkun silmien syttyneen – joko omasi tai toisen? Tiesitkö, että toiseen katsominen uudella tavalla, voi saada aikaan sen, että myös näkee uusin silmin. Tästä kokemuksesta saattaa seurata aivan uudenlaisia tunteita. Työtoveri, jonka kanssa vuorovaikutus on aiemmin tuntunut hankalalta, voikin omissa silmissä muuttua mukavaksi, kun häntä katsoo tietoisesti toisella tavalla: hyväksyvästi, kiinnostuneesti ja arvostavasti. Sanat ja eleet myötäilevät katsetta ja myönteinen vuorovaikutuksen ketju on alkanut.

Entä miten katsot itseäsi? Mitä sanot itsellesi? Kehutko itseäsi Eevan Kilven sanoin ”Sinä pieni urhea nainen (mies), minä luotan sinuun”? Vai tuumitko kuten Päivi Kallas - Saari laulussaan Peili: ”Katsot peiliin ja olet vihainen, taas on tullut kilo ylimääräinen. Finni näyttää puhkeavan nenään punaiseen, ja mitä ihmettä tälle tukallekin teen?”
 

Vaikutan omaan ja toisten hyvinvointiin

Koulunpidossa syksy on aina uuden alku, mutta yhtä hyvin syksy antaa uudet rajattomat mahdollisuudet vaikuttaa omaan ja toistemme hyvinvointiin kaikille muillekin, sekä kotona että työelämässä. Samat tutut mahdollisuudet, jotka ovat olleet käytettävissä tähänkin asti. Jospa tänä syksynä kiinnittäisimme niihin eri tavalla huomiota. Katsoisimme toisin, voimaannuttavasti,  kunnioittavasti ja arvostavasti, ja sitten pienillä sanoilla ja teoilla huomioiden pukisimme sanoiksi  - aina joskus. Tämäkin on tapa parantaa työelämää -  ja elämää, omaa ja toisten. Eikä maksa mitään.

Kirjoittaja työyhteisökehittäjä Seija Strömberg, Työhyvinvointikaista